Suoraan oikopolkua taivaltavat miehet Majamäkeen. Syksyistä polkua, jota varisseet lehdet peittävät, on mukava kulkea ja matka sujuu huomaamatta. Ollaan jo pian Majamäen veräjällä.
— Eivät osaa odottaa, arvelee Risto. Eivätkö liene jo luulleet minun sille tielle jääneen.
* * * * *
Villen tulosta oli kotiväkensä melkein sanattomaksi ihastunut… Myöhemmin oli Villen äiti tullut Riston viereen puhelemaan ja kiittelemään, kun muka Villen kotiin toi.
— Hänpä se paremminkin minut toi. Saivat siellä vähän pahoin pidellyksi, naurahti Risto.
Emäntä huomasi nyt vasta Riston arvet ja päivitteli.
— No kelpaa sinua nyt katsella, kun on arpia joka puolla! Ville ei taitanutkaan saada edes yhtään?
— On niitä minussakin!
Ville näytteli kuulan jäljet äidilleen, joka tuli hyvilleen ne nähtyään.
— No olette te miehiä. Saa ylpeillä melkein.