Risto on Villen kanssa taivaltanut jo pari päivää ja koti on jo lähellä. Asemalla ei ollutkaan nyt omaa hevosta vastassa, kun kotiväet eivät tietäneet mitään tulosta.
Kevein mielin ovat pojat matkanneet kotikamaraa kohti. Villekin oli jo unohtanut surunsa. Oli äsken puoliksi leikkiä laskien sanonut Ristolle:
— Mitäs, jos alankin lähennellä Allia, siskoasi?
— Mitäpä se lähentelyistä paranee, otat vain eukoksesi; ei siinä muuta. Mielelläni minä siskoni annan parhaimmalle ystävälle. Ja Alli on ainakin kunnon tyttö, tiedän sen.
Tiesihän sen Villekin ja oli joskus ajatukset Allissa viivähtäneetkin.
Miten vain lienee riipaissut siellä kaupungissa siihen hetukkaan. Kun
oli ikävä ja muutenkin kaipasi ystävää. Nyt ei se enää surettanut.
Syljetti, kun muisti.
Alli oli toista, eikä olisi vesiä välillä. Jos pistäytyisikin heti kotiin päästyä tyttöä tervehtimässä? Ei taitaisi Alli siitä pahastua. Menisi vain kuin Ristoa saattelemaan.
Ville puhui asiasta Ristolle.
— Levähtäisit meillä ja tulisin sitten sinua saattamaan, sanoi.
— Käyhän se niinkin. Tuntuu vähän väsyttävän… haavoissa taitaa olla vielä heikot arvet.
* * * * *