— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.
— Mutta ei koskea?
— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja hieman punastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet värähtelevät yhtämittaisessa hymyssä.
— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa: —
Eipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.
Silloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja suutelee punaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei, hän ottaa koko tytön syliinsä ja pusertaa… miten sillä onkaan pehmeä povi ja taipuva vyö tein en.
Kasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja Risto herää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.
— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten joukkoon.
* * * * *
Hanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi kattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.
— Näytetään sotapojan luonto.