Varmasti. Peruuttamattomasti.
Täällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle kokonainen maailma.
Hän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.
Elina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt vierelläni!
Risto kiintyi mielikuvaansa.
Elina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän pihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten, toinen käsi nurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla kylätiellä.
— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja, on hienossa hymyssä.
— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.
— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta…?
— Turhan takia… kun ei ole lupa kuitenkaan.