Ristoa melkein liikutti vastaanoton lämpimyys. Jokainen oli kai kaivannut häntä, niin kuin hänkin kotia.
Vanhan Majamäen kasvot kirkastuivat, nähdessään poikansa kotiutuneena.
Kohta nähtiin heidät rinnakkain astuvan pihatietä saunaan.
— Täyden se kasvoi tuo pelto taas rukiin, virkkoi Majamäki pojalleen kuin nuortuneena silmäillen ruispeltoa siinä polun vierellä.
— Niin näkyy… Hyvältä näyttävät suvitouotkin.
— Kävisitpä suota katsomassa, siellä se on kaura vasta. Ja ensikertainen heinäkin on nyt jo kuin seinää, olisi siellä sinunkin mukava olla heinäaikana.
— Kyllähän se… on nyt vain se kurssi käytävä.
— Niin on. Ja kunnialla on käytäväkin. Tulisit vain kunnon miehenä sieltä takaisin. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä kaikessa.
Risto ymmärsi hyvin, mitä isänsä tarkoitti. Kerrottiin, että Majamäet olisivat olleet erilaisia siinäkin, etteivät poikavuosien hurjasteluja ja liikoja naisseikkailuja suvainneet.
Isä kai odotti hänestä samanlaista suvun jatkajaa, kuin itsekin oli. Eikä hänellä vielä mitään sellaista ollutkaan, ettei olisi voinut katsoa isäänsä rehellisesti silmiin. Kasarmilla oli hän hyvin seikkailuista säilynyt. Olihan hänellä Elina, jota ajatellen voi välttää kasarmielämän kiusaukset.