— Sanoinhan kerran sinulle, että kaupunkitytöt ovat mitä sattuu. En tosin Kaarinia epäillyt, sanoi Risto.
Ville naurahti kolkosti.
— Ovat muka maalla parempia. Samoja salasyntisiä. En luota minä ainakaan kehenkään tämän jälkeen. Elän kuin toisetkin.
— Et nyt kuitenkaan niin tekisi, koetti Risto sanoa. Löytyyhän se vielä kunnon tyttö sinullekin.
— Ei maksa vaivaa puhua.
Risto vaikeni. Omia epäilyksiä Elinan suhteen torjuessa oli kylliksi työtä. Rakkaus kielsi uskomasta mitään pahaa ja epäilemästä, mutta jokin outo rauhattomuus oli hänet kuitenkin vallannut äsken kuulemansa ja näkemänsä jälkeen.
Miksi hänen pitikin sattua näkemään äskeistä ja miksi Ville kertoi kuulemiaan puheita?
Vaikka niitä semmoisia ei kyllä kannattaisi ajatella. Kostopuheita, kun ei saada mieleisekseen. Ei muuta.
Risto tunsi vähitellen rauhoittuvansa. Villen suru vain säälitti.
Kunnon poika. Aina koettanut elää oikein ja noin käy.