Se sattui kipeästi, mutta poika koetti väittää omaksi edukseen:
Sisko ei valehtele, hän tietää ja kun sitä jo toinenkin sanoi. Kyllä ne osaavat sitten kaunistella itseään, kun asiasta kysymys tulee.
Kyyneleiset kasvot hävisivät, mutta toiset vakavat ja syyttävät jäivät häntä katselemaan.
— Taisit hukata tänä yönä parhaasi, poika, ja siinä sivussa se meni koko suvun kunnia. Mitä siitä, jos muut eivät sitä tiedä, itse sen tietää kuitenkin. Helppo sinun on nyt ensimäisen kerran jälestä luisua.
Ehkä niin onkin, myönsi Risto. Himo kipenöi jo kuin myrkky suonissa. Vaikea sitä olisi nyt jo tappaa, ja täällä olivat kuin niljaiset kädet vetämässä syvyyteen.
Päätä pakotti ja kylmä hiki kohosi otsalle. Jos olisi ollut kotona, olisi voinut mennä tytön puheille ja saada selvyyden ja tällaista häpeää ei olisi tullut.
XII.
Risto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän nyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa itseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli kasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä tähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä ennemmin isälle kuin äidille.
Sitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin isälle.
Se olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian masentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä saisi sen muualta tietää.