He olivat jo päässeet kaupungin ulkopuolelle, kun Ville virkkoi:
— Teki hyvää nähdä heitä. Sai taas luottamusta tulevaisuuteen.
— Niin, ja tämä elämä täällä häipyi hetkeksi olemattomiin. Olin astuvinani koko ajan heidän riveissään. Siellä oli mukana tuttuja torpan miehiäkin.
— Ja niitä tulee sinne enemmän, kun jokaisella vähäväkisellä on riittävät toimeentulon mahdollisuudet maasta. Vai mitä sinä luulet?
— Uskon sen hyvinkin. Maattomat kääntävät kyllä syystäkin selkänsä sille liikkeelle ja monet heistä pitävät sitä puoluelaitoksena, varsinkin ne, jotka kulkevat silmät ummessa kommunistien kantapäillä. Mutta kun päästään siihen, että jokaisella, joka sitä haluaa, on omaa maata, pitää heistä jokainen kunnia-asianaan ja velvollisuutenaan kuulua maan vapaaehtoiseen järjestys- ja puolustuslaitokseen, arveli Risto.
Toverukset harppoivat pitkin askelin tasaista metsätietä.
— Ja minä menen kuvitelmissani vielä niinkin pitkälle, että silloin, kun asiat ovat sillä kannalla, ja syvien rivien taloudellinen elämä korjautuu, on meillä suojeluskunnissa sellainen voima, että se kaikkein parhaiten takaa maalle itsenäisyyden ja sisäisen rauhan, jatkoi Risto.
— Niin, eihän silloin ole ainakaan maaseudun väestössä kapinoitsijoita, kun maata saa jokainen halullinen viljellä, virkkoi Ville.
— Pahaa ei tosin voi maailmasta hävittää eikä laiskureita ja tyytymättömiä yhteiskunnasta, oikasi Risto.
— En sitä tarkoitakaan. Ja siksi me tarvitsemme järjestyslaitoksen, joka samalla on puolueeton.