Nämä samat miehet olivat kerran jättäneet kotinsa ja peltonsa, kun vapaus oli hiuskarvan varassa. Olivat lähteneet ainoina aseinaan miehen kunto ja usko oikeuden voittoon.
Nämä miehet eivät tahtoneet alistua orjuuteen.
Eivätkä tahtoisi vastakaan. Vapaana humisi heidän metsänsä ja järvensä, vapaana tahtoivat he itsekin astua aurojensa jälessä. Ei mikään mahti tulisi tätä voimaa kaatamaan.
* * * * *
Joukkoja tuli yhä. Jokaisella sama ryhti ja jalanpoljenta. Risto tunsi poskensa kostuvan. Tuossa joukossa hänkin olisi saanut nyt olla, jos ei olisi täällä ollut. Nyt hän ei ollut mitään. Särkynyt epätoivoinen olio.
Toistenkin samanmielisten kasvoilla näkyi liikutus. Hekin olisivat varmaan tahtoneet olla samassa joukossa, eikä kasarmin kuolettavassa ikävässä, katunaisien vieteltävänä.
Ville seisoi hammasta purren, hilliten liikutustaan. Hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet.
Punaiset seisoivat velttoina, allapäin. Se voima, joka vaelsi siinä kuin malmiaaltoilu heidän ohitseen, olisi heille voittamaton. Heidän täytyisi sen ase joukon turvin oppia ymmärtämään, että uutta yhteiskuntaa rakennetaan vain rauhallisin keinoin, ilman veren vuodatusta. Ne kapinoitsijat, jotka luulivat saavansa tulevaisuudessa elää työttöminä ja tehdä yhteiseksi rehellisen työmiehenkin työn tulokset, pyyhkäseisi tuo joukko kuin akanat tuuleen.
Ristoa ei haluttanut palata kasarmille. Heti tämän jälkeen olisi siellä tukehtunut.
— Mennään, Ville, kävelemään, pyysi hän toveriaan. — Nyt pitää saada raitista ilmaa keuhkoihin ja liikuntoa ruumiille.