Pääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä haihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo halunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.
— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.
— En tiedä… ei se rakkautta ole… en sitä osaa selittää. Semmoista pohjatonta ikävää.
Risto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri suuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.
Hänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa vastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi lopun kaikesta.
* * * * *
Joku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet ensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun vain tekevät anomuksen.
Ville oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.
Ristokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt vielä tekemättä… Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä. Ehkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.
Hänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa, vaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä Elinallekin puhumaan.