Hän oli kyllä saanut tietää, että tännekin oli päässyt pujahtamaan huonoa ainesta, pelkän seikkailun halun ja etujen tavottelijoita. Mutta ne eivät kestäneetkään tulessa.
Vain siveellisesti vahvat luonteet siellä kestivät. Täällä hänkin tunsi, miten huonot ajatukset pakenivat pois, jos yrittivätkin lähennellä. Täällä sai kuin rautaa jäseniinsä.
* * * * *
Syttyviä tähtiä katsellen istui Risto joen rantakivellä ja mietteet kulkivat kotona. Taistelu on riehunut koko päivän ja vasta illan -hämärtyessä on päästy lepäämään. Joen rannalla oleva talo on miehiä täynnä lepoon asettuneena. Vahtisotilas lähenee ja huomaa hänet.
— Tunnussana! vaatii hän terävällä äänellä.
Risto sanoo sen. On tuntenut äänestä Villen, sotatoverinsa, joka lähti tänne hänen kanssaan ja hymähtää hyvänsuopeasti.
— Risto! Mitä sinä täällä?
— Tulin vain muuten… saadakseni rauhassa miettiä.
— Niinpä kai… ja kaunis on yö.
— Niin on. Ei siellä nytkään taitanut olla kirjettä? Vai etkö nähnytkään postia?