Risto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on tyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja nukkunut, istunut ja miettinyt.
Risto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.
— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa pari sanaa.
Huoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.
Elina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut enää.
Kerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, poistui hän hiljaa.
Saatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän tuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla: Elina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.
XX.
Taistelusta taisteluun on Risto käynyt ja päivä päivältä on tuntenut mielenrauhansa lisääntyvän ja samalla saanut tuntea sisäistä tyydytystä, jonka syytä ei ole voinut itselleen selittää.
Täällä näki tovereissa sellaista miehuutta, jota ei kotioloissa hakemalla löytänyt.