Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.
Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja… kuoli surusta.
Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:
»Ken joutsen jalo on luonnoltaan,
Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»
RANTALAN LAPSET.
Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.
Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto.
Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.
Lapset kasvoivat suuriksi.
Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi.