Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.
Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita… kirja vaan tuntui niin ikävältä.
Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?
— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.
— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.
— Aijai, saanko minä laivan?
— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.
— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?
— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!… Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi.
— Mitäs minun pitää sitte huutaa?