YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA.
Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?
Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä vakoja.
Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen sydän, joka ymmärtää sinua.
Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli lapsille ja lastenlapsille.
Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle. Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.
Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.
Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.
Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut suhisten vastasivat tuulelle.
Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan: