— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?
— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.
— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.
Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.
Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä tarkkaan kuin haltia.
Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä, keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa oli kaikki hiljaa.
Haltia katsoi minuun ja minä häneen.
Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä…
Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.
Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen perässään.