Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin. Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi. Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi, talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena hävityksen kauhistusta.
Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.
Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä, mitä kukaan muu ei huomaa.
Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.
Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin…
Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!
Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.
Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua…
Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.
Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.