— Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen jälkeen.
— Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään.
— Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan!
— Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas. Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu!
— No mutta marjaanko me sitten menemme?
— Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä.
— Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä. Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä enemmän, sitä parempi!
— Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää isänmaansa rikkautta ja kauneutta.
— Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee? Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? —
Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka muuten jäävät metsään mätänemään.