Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän he voisivat lahjoittaa kuninkaalle? — Se oli vaikea kysymys.
Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa, joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.
Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään häntä yhä paremmin.
Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät, ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan, ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä ihmisille ja aina rakastaa totuutta.
He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.
METSÄÄN.
— Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt tarvitaankin aika isoja vasuja!
— Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? —
— Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien omaisuutta.
— No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin mielellään paistaa pannussa perunain kanssa.