Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta hän oli puolikuollut. — Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas, vakava mies.
Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"
URA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.
Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta. Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.
Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"
Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten.
Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.
"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten. "Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että tulen saastaiseksi!"
Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet. Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan, ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat suurimmat ja kummallisimmat."
"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa, korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan viljavainioilla."
"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen. Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin, susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."