Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.
KELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.
Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku. Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi, pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.
Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan. "Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia", selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".
Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita, jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat. Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".
Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset. Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi, auringosta turpeeseen asti!"
"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he taistelemasta.
He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut, vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"
Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.
Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main. Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää. Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.