Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"
Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään. Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi halveksuen poispäin.
Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.
"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat hänen muistolleen."
Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.
URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.
Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa ja soraa.
Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan. Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla. Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas kesä-yö.
Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan. Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.
"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat. "Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"