Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet. Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista, ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa, että nyt sinä haluat olla yksin."
Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti päällimmäisten kivien raoista.
"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat, kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän, runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."
II.
VANHA ANE.
Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.
He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa, jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin, ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.
Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku. Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet, toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa. Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana kunniatuolissa istui, oli Ane.
Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa. Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:
"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"