Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:
"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän peltojamme."
"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse, että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin kupeella."
Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea, kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen", ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla lainkaan kuolematta?"
Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille, saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä talvea.
Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala, vastanneen:
"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."
Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni lapsi.
Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen, saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka riipuksissa sängynlaidalta.
Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään. Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta, ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan asti.