"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."
Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne aamuisin täytti sarven.
Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.
Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton, että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti, nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.
Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä, ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.
Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii, sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat tomupilvet.
Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.
Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.
"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä löyhyttää to-omua."
"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain
Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.
Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian
rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."