"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli hänelle uutta ja outoa.
"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen lopun noista voudinheittiöistä?"
Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia vuoltiin.
Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle, joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi. Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.
Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa. Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.
Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia, siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun ristivetoon."
Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina. "Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan. Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."
Herrat tottelivat.
Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.
He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki kiersi kaikilta puolilta.