ENGELBREKT.
TAALAALAISET.
Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.
Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan. Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin vihkimisestä… Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan miesvainajansa messusta…" Hän tutki ja haisteli huurteista karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa, tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.
Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"
Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista. Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin että koko ruumis hytkyi satulassa.
"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista porsaistanne."
"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan. "Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa, jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen", nauroivat sotamiehet.
Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka, ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan. Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa. Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli. "Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä. "Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."
Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.