Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme, sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"
Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon, ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään. Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja, joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle. Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen "Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.
Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle. Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta, minne hänen luunsa oli viety.
Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.
Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen, olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita, humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.
Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä. Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä. "Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne ikipäiviksi.
Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään ja ystäviään vastaan.
Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista. Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla, eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.
Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein, alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä, sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."