Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen. He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi säteisiin.
Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia? En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan, missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin kätkeytyi hän.
Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä, oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.
Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi, vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän haastelustaan.
Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin. Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa, koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan nuhaa vastaan."
Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä. Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen, enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"
Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen pisti hän vaatteidensa kätköihin.
Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa Roomaan.
BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.
Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat. Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"