Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.
Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.
Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.
Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."
"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."
Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas
Tukholma.
HATTUVELJET JA KAAPPARIT.
Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan. Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.
Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä, että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä, sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta lähtien.
"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille, "mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.