"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.
"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."
"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.
"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.
Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"
Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.
Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.
Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.
"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"
Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."