Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on myös tulla kunnon kisälliksi?"
Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa. "Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"
Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."
Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby pelastettu.
Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä", sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."
Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä", puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa, mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."
XXIII.
KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.
VERENIMIJÄT.
Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.