Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti ja kaksi kynttilää.
"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.
"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.
"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän. "Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana, sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin sinä!"
Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti. Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa. Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko. Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin. Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista, jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.
Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.
Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta, koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se, joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä, on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"
Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä. Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen", sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."
Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen, ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri, ihana Visby.
Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin. Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut. Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset, mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.