Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.
"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen toiselle puolen. Tulkaa!"
He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.
Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja virittivät laulun:
Herra apumme ja pyhimykset!
Joutsi, käsi meidän varustukset.
Jo alkaa taisto, jo leikki käy.
Nyt, vouti, heti linnas heitä!
Tai muuten uimaan ennättäy
Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!
Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa. Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta. "Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän, "ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"
KYNTTILÄJUHLA.
Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.
Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.
"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"