Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi… että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä… että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."
"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"
"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."
Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."
Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."
Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.
Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.
Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.
Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.
Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"