Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.
Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.
Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."
Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.
Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma… että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."
Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."
Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."
Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan — "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."
Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"
Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.