Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."
Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.
GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.
Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin, mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta, sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.
Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan, ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita. Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.
Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin höyryävän padan alle.
Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle. Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.
"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen. Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."
"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea maihin!"
"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."