Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.
Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan. Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä enää tarvitse!"
Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä niille.
Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään. Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä. Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin lukkoihin.
Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta, kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?" kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna. Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.
Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka kiidätti hänet ulapalle.
Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?" huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."
Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa, isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä, munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai ystävällisen sanan.
Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen, olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.
Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään, vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.