Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta. Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.
"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti: "Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista." Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi, jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään päiviäni tornin holvissa."
Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se vielä hänen vuoteensa oljilla.
Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia, ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin, vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili hiljaa:
Herrana kun olin Fågelvikin armaan,
Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;
Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,
Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.
Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.
KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.
Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä pensasta.
Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."
Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa, jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa. Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.