Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla. Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.
Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.
Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään", sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."
Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja suri katkerasti.
Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.
Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."
Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla, nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää valittavan.
Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta sydämestämme!"
Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan tytär pesi sairaiden vaatteita.
Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi, sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona, että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle ijankaikkisen valon!"