Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki ruusut Pikku Sisaren ruumiille.
Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.
XXVII.
BRUNKE-VUOREN TAPPELU.
Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen, vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa. Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan. Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."
Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.
Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä. Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala. Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.
Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä. Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas, sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä väistymättä minun kanssani!" — "Niin teemme Jumalan avulla!" huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:
Me Herran nimeen vaellamme,
Hänen armoonsa me uskallamme.
Kulkumme käy isoon Tukholmaan!
Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!
Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä, laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan, ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas. Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle tietä musertavin iskuin.