Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina. Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi tuskin tilkkaakaan jäljelle.
Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa työssään.
Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle tapahtunut."
Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä, että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin. Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että paljaat sääret olivat yhtä mustat.
Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle ja Tanskan kuninkaalle.
Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä iloista mieltään.
Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan, vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski hevosmiehensä ratsastamaan sinne.
Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta, pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen pillin molempiin päihin!"
Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille. Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti sormeaan.
Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös, ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.