"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois tältä seudulta."
Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin Hiidenkivelle.
Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä Ljungbyhyn.
Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.
XXIX.
VANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.
Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.
"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin". — "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.
"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki viimeisen langan.
Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon. "Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me kuljeskella ryysyissämme."