Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja reutoili hametta itselleen.
Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli, että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen tyttärensä, mutta liian myöhään.
"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll, hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain astua voimaansa."
Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse. Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun. Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.
Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää, jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka polvillani kerjäisin sinulle armoa."
Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi! Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin heikko?"
Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut, jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.
"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa tyttärensä silmiin!"
Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan. Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen. Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.