Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen tapahtuman paikkaa.
XXX.
NUORI HERRA STEN.
SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.
Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa alussa vuotta 1512.
Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet, kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.
"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."
Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.
"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi. Helmikuun sää on tullut."
Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni, valtionhoitajaa?"