"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista. Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten käyköön huonosti tai hyvin."
Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen, melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin, että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.
Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan. Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea tavallista vauhtiaan parrasta partaan.
Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen. "Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden käyttöä.
Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa. Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa polviltaan."
Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.
Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala avarin.
Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain, säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa. "Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."
"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä hänen vihollisillaan on odotettavissa."
Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista. "Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla, puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."