Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat. "Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."
Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten takaisin Stäketiin.
Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin, vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän. Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."
Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan. Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene", kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat, jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.
Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä, kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.
BRÄNNKYRKAN TAPPELU.
"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin, ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.
Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa talonpoikaa virui verissään.
Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä. Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.