"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"
Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra, naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen. Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on, kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."
Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä, joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi: "Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle panttivangeiksi."
Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä, jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.
Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä, soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.
Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset vedenneitoja.
Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden, mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.
Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan. Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan, purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"
ARCIMBOLDUS.
Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva, jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja. Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus. Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea, mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.