Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.
"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä. "Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata minua."
"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen, kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."
Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa, rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.
"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten, kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa, havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.
Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet, munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle kiiruhtaessaan.
"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi, nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina, ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään, mitä hän on oppinut Stureilta!"
Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.
Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien kuin tulivatkin!"
Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat, että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi, hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta joka alituisesti häipyi käsistä.