Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään. Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.
Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä kesänä oli julistettu pannaan.
"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä tunnen uuden, puhtaamman opin."
Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa liekehtivät.
Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.
"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"
* * * * *
Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!
Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule taalaalaisinesi!"